Nykyisen valtakunnanrajan tuntumassa, Rautjärven pitäjän Ilmeen salossa elettiin talvisodan päätyttyä ja rauhan tultua levotonta aikaa. Rauha oli tullut hiljaisen viikon keskiviikkona. Ankarat rauhanehdot olivat tiedossa. Elettiin epävarmuudessa siitä, mihin kohtaan rauhanehtojen Määrittelemä raja tullaan vetämään - jääkö koti rajan taakse.
Kohta rauhan tulemisen jälkeen tuli kuitenkin evakuoimismääräys ja sen myötä epätietoinen, huolen täyttämä odotus muuttui kiireiseksi toiminnaksi.
Evakuoimismääräyksen saapuessa meillä oli minun ja vanhempieni lisäksi kaksi sisartani, vanhimman veljeni Hanneksen tytär kahden lapsensa kanssa ja Eino-veljeni vaimo kahden poikansa kanssa. Molemmat kotona asuvat veljeni, Eino ja Väinö olivat rintamalla. Juuri niihin aikoihin tuli Väinö-veljeltä kirje, jossa hän kertoi haavoittuneensa selkään Ulismaisten taistelussa ja kirjoittavansa kirjettään Varkauden sotilassairaalassa mahallaan maaten.
Evakuoimismääräyksen mukaan tuli vanhat lapset ja sairaat siirtää ensin turvaan, sen jälkeen sitten omaisuutta mahdollisuuksien mukaan. Tarkkaa aikarajaa, johon mennessä tämä täytyi tehdä, ei tässä vaiheessa tarkkaan tiedetty. Tiedettiin vain, että aikaa oli vähän.
Ensimmäiseksi kyyditsin hevosella veljentyttäreni lapsineen Simpeleelle turvaan. Sen jälkeen olivat lähtövuorossa äitini kahden sairaan sisareni kanssa ja Eino-veljeni vaimo poikiensa kanssa. Heidät kyyditsi asemalle Siikaisista kotoisin oleva sotilas, joka oli määrätty auttamaan meitä evakuoinnissa. Näin alkoi heidän evakkotaipaleensa.
Lähdettäessä uskottiin sijoituskunnan olevan Hartola, matkan kestäessä se vaihtui kuitenkin Hausjärveksi. Isäni olisi mielellään lähtenyt matkaan perheensä kanssa, olihan hän jo yli 70-vuoden ikäinen. Sain hänet kuitenkin suostutelluksi jäämään kanssani kotiin.
Samanaikaisesti vanhusten ja lasten evakuoinnin kanssa ponnistelimme omaisuuden siirtämiseksi pois luovutettavalta alueelta. Ensin säkitimme kaikki viljat ja ajoimme ne Metsäkylän tien varteen lähelle Laikon asemaa. Sen jälkeen oli löydettävä tilapäisasunto Suomen puolelta. Lähimpänä asuva Matti-veljeni asui Änkilässä, muta heidän luokseen emme voineet mennä, koska heidän kotiinsa oli majoitettu sotilaita. Sen vuoksi menin Saunasopelle kysymään Hilja-serkultani meille tilapäistä ”kortteeria”. Tilapäisasunto jäerjestyi ja kun naapurin isäntä, Sikiön Heikki lupasi lehmillemme tyhjän ”heinäsarraimensa”, oli meille sekä karjallemme kato tiedossa pään päälle.
Kiirastorstain aamuna tuli Matti-veljeni vaimo, Anni avukseni ajamaan karjaa Saunasoppeen. Isäni lähti hakemaan parin kilometrin päästä heinäkuormaa hevosemme helyn kanssa. Hely oli vajaan kolmen vuoden ikäinen, mutta näinä aikoina se joutui tekemään täysi ikäisen hevosen työt. Olimme saaneet karjan ajetuksi Saunasoppeen ja olin jo lypsänyt lehmätkin, kun isä illan hämärtyessä ajoi heinäkuormineen pihaan. Tupaan tultuaan hän sanoi serkulleni: ”Ainaha sie oot pyytänt settää käymää. Nyt setä tul ja on yötäkii, jos saap olla.”
Pikänperjantain aamuna tuli veljeni vaimo Anni jo varhain, ennen kello seitsemää ”kortteeriimme” ja sanoi: ”jos viel meinaatta keretä käyvä koton, ni pankaa kiireest hevone valjaihe ja aalkakaa aijaa. Se raaja tullookii Oravoja täl puolel. Päiväl kahetoist aikaa rajapuomi pannaa kii, sitä enne sielt pittää keretä pois.” Menin kiireesti syöttämään ja lypsämään lehmät. Isä valjasti sillä aikaa hevosen ja sen jälkeen lähdimme matkaan – kotimatkalle viimeistä kertaa.
Kun ajoimme kotipihaan, juoksi Vahti, tuo talomme uskollinen vartija iloisesti hyppien meitä vastaan. Sotilas, joka oli aikaisemmin ollut meitä auttamassa, tuli katsomaan, olimmeko avun tarpeessa. Olimmehan me. Taas kerran alkoi kuorman tekeminen. Ensin laitoin heiniä reen pohjalle lehmiä varten. Sen jälkeen sidoimme vielä ”kirkkoreen” rekemme perään, jota saisimme mahdollisimman paljon tavaraa kuljetetuksi mukanamme. Oli vaikeaa valita, mitä pitäisi ottaa ja mitä jättää ottamatta. Pakkauslaatikoitten puute aiheutti sen, että esimerkiksi kaikki kodin kirjat jäivät hyllyille. Silti löytyi mukaan otettavaakin vaikka kuinka paljon ja molemmat reet täyttyivät vähitellen. Vahti katseli kuormaan tekoamme murheellisen näköisenä – arvatenkin se vaistosi, että jotain ennen kokematonta on parhaillaan tapahtumassa. Kuormaa tehdessämme aika oli kulunut nopeasti, sen tiesimme. Tarkkaa kellon aikaa emme kuitenkaan tietäneet, koska ainoa kellomme, seinäkello, oli piirongin laatikkoon pakattuna kuljetettu pois jo aikaisemman tavarakuorman mukana. Kun kuorma oli sitten lähtövalmiina, pyysimme sotilasta tekemään viimeisen palveluksen pankon alla makaavalle Mosse-kissalle ja ja kuorman tekoamme katselevalle Vahti-koiralle. Sinne ne lähtiessämme jäivät rapun viereen ammuttuina makaamaan.
Haikein mielin lähdimme viimeistä kertaa kotitanhuviltamme. Isä hevosella kuormaamme ajaenja minä perästä hiihtäen. Sivuutimme Oravojan talon, jossa oli ennen monet ”öitsit” pidetty. Silloin alkoi edestä kuulua ääniä. Säikähtyneinä totesimme, että edessä oli joukko sotilaita ja rajapuomi oli jo vedetty tien yli. Tuolloin ennätti mielessämme välähtää monenlaisia ajatuksia. Puomin kohdalle päästyämme selvisi, että omia ne sotilaat ainakin ovat. Sotilaat sanoivat, että ”hevosta ajava ukko lasketaan menemään, mutta hiihtäjä jätetään kahvin keittäjäksi". No, hiihtäjänkään ei tarvinnut jäädä ja matkamme pääsi jatkumaan. Saunasopelle päästyämme lehmät ammuivat jo ikävissään. Yksi niistä oli poikinut poissa ollessamme.
Elämä jatkui – kaikesta huolimatta.
Muistelmat on kirjoittanut Anna Tiippana os. Kemppinen, jonka koti sijaitsi Ilmeen Salokylän Kataskannassa