Warning: count(): Parameter must be an array or an object that implements Countable in /customers/6/7/e/ilmee.net/httpd.www/libraries/cms/application/cms.php on line 471 Karjalan kansa vaellustiellä

On ilta, ihana kesäilta, sellainen kuin vain kesäkuussa voi olla. On pihlajien tuoksua ja hyttysten laulua. Istun kotini verannalla, kuuntelen ja katselen. Näen kolme ilta-auringon valoissa kylpevää järveä, pieniä mäntyjä ja lehteviä koivuja kasvavan rinteen alapuolella kiemurtelevan tien, jolla käy valtava liikenne. Siellä kulkee satoja ja taas satoja hevosia loputtomassa jonossa, vetäen raskaita kuormiaan. Niiden perässä kulkee lehmiä ammuen, nälkäisinä ja janoisina pitkän päivämarssin jälkeen. Astun verannalta eteiseen suurten pakkilaatikoiden keskelle, otan naulasta kesäpuseron ja lakin ja riennän seuraamaan lähempää tuota vaellusta.

Laskeudun loivaa rinnettä alas, kierrellen syviä juoksuhautoja ja hypäten kapeimpien yli. Kuulen kuinka aivan järven rannalla olevan riippakoivun latvassa kukkuu käki, johon heti kuuluu vastaus toiselta rannalta, peilityvenen järven takaa. Sen kiiltävän tasaista pintaa rikkoo vain silloin tällöin perhosia kiinni ottaakseen ilmaan hyppäävä kala. Tulen tielle. Siinä on menossa monenlaista kuormaa, kenellä ovat ajoneuvot täynnä huonekaluja, kenellä eläinlaatikoita. Melkein jokaisesta kuormasta kuuluu kotieläinten ääniä. Jossain röhkii sika ahtaassa laatikossaan, tai määkivät lampaat surullisella äänellään, jossain taas kotkottavat kanat, rautalankakatiskassa useimmiten. Kuormaa ajaa tavallisesti nainen tai vanha ukko, joka raukealla äänellä hoputtaa hevosta jatkamaan raskaan tavarakuorman vetoa. Lehmiä, joita kulkee hevosten jäljessä, ajavat nuoret pojat ja tytöt, heiluttaen ahkerasti risujaan. Istahdan kivelle ja katselen ohitseni kulkevaa ihmis- ja eläinvyöryä. Luokseni tulee eräs karjalaismummo kysyen hengästyneenä ja huolissaan, olenko nähnyt hänen Mansikkiaan. ”Sillä on sellaiset vaaleat sarvet”, sanoo hän. Juuri silloin tulee vadelmapuskikosta esiin vaaleasarvinen lehmä, ja niin löytää vanha emäntä omansa. Lähden kävelemään tietä erään hevosen rinnalla, jututtaen vanhaa, ryppykasvoista karjalaisukkoa, joka piippua välillä poltellen kertoo minulle lähdöstään: ”Niin se taas kävi, että se ryssän pakana pääsi isännäksi minunkin talooni. Keskellä yötä tultiin sanomaan, että kolmen tunnin sisällä on oltava matkalla. Sinne ne jäivät koreat viljapellot, uusi sato ja hakaan vaivalla hankitut lehmätkin. Kotiin jos saan palata, niin kyllä minä sinne menen, vaikka saisin olla siellä kaksi vuotta kuten nytkin. Kuuluvat haastavan jo sellaistakkii, että syksyksi päästään kotiin viljaa leikkaamaan.”

”Ei Karjalan kansa lannistu eikä koskaan tule menettämään toivoaan kodin ja omaisuuden menettämisen aiheuttaman murheenkaan vuoksi, koska sillä tällaisenkin kärsimyksen aikana on vahva usko Karjalan onnellisempaan tulevaisuuteen”, ajattelen.

Vehreän vehnäpellon keskellä heiluu viikatteineen kaksi miestä. Siinä katkeaa kaunis, paljon lupaava vilja armottomien viikatteen iskujen tieltä. Suuntaan askeleeni leikkaajia kohti. Huomautan heidän luokseen tultuani, että ei sopinut leikata kallista viljaa, joka kaiken todennäköisyyden ja toivon mukaan tulee meidän suomalaisten suihin. ”Menkää leikkaamaan tuolta heinää”, sanon osoittaen tienvieressä olevaa apilapitoista heinäpeltoa. ”Sinä saatanan ryssän nulikka. Meiltä ottivat kaiken, ja sinä vain toivot noita helvetin henkiä tännekin ja aiot säästää niille kaikki. Mene helvettiin, sanon minä!”

”Kyllä se nyt on parasta, että menette tuonne heinäpellolle viikatteinenne, tai minun on käskettävä tänne suurempia viskaaleja!” Kiroillen ja minua haukkuen he lähtivät.

Sääliä tuntien noita hermonsa menettäneitä karjalaismiehiä kohtaan, jotka tosin ovat harvinaisuus ihmeellisessä hävittämisvimmassaan, riennän kohti vasta jälleenrakentamaani latoa, jossa nyt majailee useita karjalaisperheitä, levähtäen rasittavan matkan jälkeen. Ladon ajosillalla, kukkivan pihlajan alla, istuu nuori karjalaisäiti pienokainen sylissään katsellen nuorta elinvoimaa uhkuvien peruna- ja ruispeltojen yli iltaruskon punaamalle järvelle, jolla kaakkuri huutaa suruvoittoisin, kauaskantavin äänin. Hänen silmänsä painuvat vähitellen melkein kiinni ja pää painuu rinnalle kumaraan. Hän itkee. Sen saatan huomata hartiain nytkähtelystä.

Astun hämärään latoon. Lattialle on levitetty heinien päälle vilttejä. Niillä nukkuu lapsia paljasjaloin, muuten kaikki vaatteet päällä. Toisilla on jalat kääreissä, sillä kengät ovat kahdensadan kilometrin matkan jälkeen hanganneet muodottomiksi turvonneet jalat verille, ja matkan jatkaminen ilman hoitoa on mahdotonta. Aikaihmisiä istuu laatikkojen päällä keskustellen siitä, kuinka oma apu aina on paras apu, pettyneinä Saksan avun lyhytaikaisuudesta. Minun mieleeni tulee eräs lause, joka on kirjoitettuna Suomenlinnassa. Se kuuluu: ”Jälkimaailma, seiso tässä omalla pohjallasi äläkä luota vieraan apuun!”

Kävelen kotiin päin ja mielessäni liikkuvat tuhannet ajatukset. Miltähän, kuinka vaikealta mahtaisi tuntua, jos joutuisin minäkin noille evakon poluille. Olisinkohan yhtä rauhallinen, yhtä alistuva ja tavallaan huoleton kuin he, jotka ovat sen kohtalon osakseen saaneet.

 

On vierähtänyt kolmatta kuukautta, kun erään harmaana syyskuun päivänä istun kuorma-auton lavalla ja heitän viimeisen silmäyksen rakkaaseen kotiin. Siinä se seisoo, yhtä rauhallisena kuin ennenkin, seisoo kenties kauankin, kukapa sen tietää, korkealla hiekkamäellään, jonka alapuolella kiemurtelee tie ja pienten peltojen takana siintää nyt sateisen ilman vuoksi surullisen harmaa järvi. Auto etenee, koti jää yhä kauemmas ja viimein häipyy näkyvistä - minun rakas lapsuuteni koti.

Kirjoittaja oli tuolloin 14-vuotias. Hänen isänsä työskenteli kasvatuslaitoksen palveluksessa ja perhe asui laitoksen alueella.