Helena Pajarin puhe Ilmeen kirkon kellotornin kunnostusjuhlassa Ilmeellä 29.6.1997
Hyvä Juhlayleisö!
29.5.1994 vietimme tällä paikalla kunnostetun sankaripatsaan vihkimisjuhlaa. Tänään on juhlan kohteena kunnostettu kellotorni. Olen saanut seurata läheltä kunnostustyön eri vaiheita. Nyt tornivanhus valvoo ehostettuna ympäröivää sankarihauta-aluetta ja muistuttaa meitä kulkijoita: Tässä on pyhä paikka. "Tässä on varmasti Jumalan huone ja taivaan portti." (1 Moos. 28:17)
Sankaripatsaan vihkimisjuhlassa voitiin todeta, että kirkko-osa on korjauskelvoton, kun taas torniosa on säilynyt. Entiset ilmeeläiset keskustelivat tornin kunnostusmahdollisuuksista ja päätyivät kunnostamiseen. Asia otettiin esille salokyläläisten järjestämässä juhlassa Vuoksenhovissa 1995. Saman vuoden huhtikuussa laadittiin sopimus Hiitolan kunnan johdon kanssa. Siinä sanotaan mm. seuraavasti: "Hiitolan kunnassa sijaitseva Ilmeen kirkon alue rauhoitetaan." Sen vieressä oleva suomalaisten sankarihauta-alue on jo rauhoitettu sopimuksella 6.7.1993. Tämä sopimus perustuu Venäjän ja Suomen valtioiden väliseen sopimukseen vuodelta 1992. Nyt tapahtuneeseen tornin kunnostukseen on saatu varoja opetusministeriöltä. Tornin kunnostus alkoi viime kesänä. Varsinaisen rakennusteknisen työn ovat tehneet paikkakuntalaiset. Täältä on myös puutavara. Muut rakennusaineet on tuotu Suomesta. Sankarihautausmaata on myös kunnostettu. Näin on muodostunut yhtenäinen alue, jossa te entiset ilmeeläiset, teidän jälkeläisenne ja ystävänne voitte käydä vaalimassa menneitten sukupolvien muistoa. Johan Ludvik Runeberg aloittaa runonsa "Vänrikki Stool" sanoilla: "Mennyttä aikaa muistelen niin mielelläni vielä; niin moni armas tähtönen minulle viittaa siellä".
Tähän entiseen kotiseutuun liittyvät - hyvät ilmeeläiset - teidän ajatuksenne, muistonne ja tunteenne. Siksi Ilmeestä on kirjoitettu ja siitä ovat monet kertoneet. Haluan tuoda heti aluksi rovasti Arvo Salomaan terveiset. Hän muisteli kirkkomatkoja isän mukana. Talvipakkasella istuttiin kirkossa turkit päällä, kun ei ollut lämmityslaitteita. Hän on nyt estynyt tulemasta, mutta ajatuksissaan hän on tänään täällä.
Ilmee on kaunista ja vanhaa asutusta. Voin hyvin kuvitella, miten täällä kumpuilevat pellot ovat lainehtineet kypsyessään korjuuseen. Ilmeen kylä on kuulunut Hiitolaan milloin kiinteämmin, milloin löyhemmin kuudensadan vuoden ajan, 1323 - 1897. Sata vuotta sitten, 1897, se liitettiin keisarillisella asetuksella Rautjärveen. Koko Suomen historiallisena aikana on Ilmee saanut olla kaikissa suhteissa ehjänä kokonaisuutena vain ne runsaat 40 vuotta (1897 - 1940), minkä ajan se kuului kokonaan sekä kirkollisesti että oikeudenhoidollisesti Rautjärveen. Ilmeen KAPPELISEURAKUNTA on maamme pitkäaikaisimpia kappeleita. Ilmee perustettiin kappeliksi Hiitolan seurakuntaan jo 1600-luvulla. Oma kirkko ja saarnaajana mainitaan Ilmeellä olleen 1689 - 98 Lauri Härkäpää. Isonvihan aikana elämä näyttää siellä hiljentyneen. Ankara hävitys kohtasi silloin Ilmeen seutuja. 1721 solmittiin Uudenkaupungin rauha.
1700-luvun puolivälin jälkeen Ilmeen hovin omistaja everstiluutnantti Johan de Scott otti asiakseen saada kirkon Ilmeelle. Maaliskuun 12. päivänä v. 1777 vihittiin tämä kirkko ja omistettiin se Neitsyt Marian äidille, pyhälle Annalle. Tämä pieni kaunis puukirkko tuli ilmeeläisille hyvin rakkaaksi. Kristillinen penkkijärjestys saatiin 1778. V. 1754 Ilmeellä oli 34 talollista ja 5 loisperhettä. Asukkaita oli kaikkiaan 305. Kirkko palveli ilmeeläisiä 168 vuotta. (Kurkijoen kihlakunnan historia, s. 579, 1958)
PUUSTA RAKENNETTU KIRKKO oli malliltaan tornillinen pitkäkirkko, jonka runkohuone oli soikeasti kahdeksankulmainen ja johon kuorin puolella liittyy matala sakaristo, sekä pääoven puolella torni. Runkohuone ja sakaristo ovat muodoiltaan yksinkertaiset, edellinen auma- ja jälkimmäinen satulakattoinen. Torni on kolminivelinen ja suhteiltaan verrattain korkea. Ilmeen kirkon runkohuoneen omintakeiset suhteet ja tornin katkot sekä muutkin ääripiirteet edustavat maamme muista kirkkoluomuksista poikkeavaa suuntaa. (Suomen kirkot, 1934) Kirkko oli ulkoa vuorattu pärekerroksella. (Kans. Museon kuva) Kirkkoa on korjattu 1910. Kirkko oli kylmä. Siellä ei ollut kaminoitakaan. Alttaritauluna oli krusifiksi. Urkuja kirkossa ei ollut eikä urkuharmoonia, vaan lukkari johti laulua seisoen lehterin keskikaarteessa. Papisto piti saarnan kirkossa kerran kuukaudessa, muina pyhinä lukkari luki saarnan jostain saarnakirjasta. Ilmeen rukoushuonekunnalla oli oma kanttorinsa. Tämä asui seurakunnan omistamassa pitäjäntuparakennuksessa. Hän piti myös kiertokoulua. Ilmeen sananpalvelijat olivat 1939 kirkkoherra Arvo Salomaa ja vt. Pitäjänapulaisena pastori Yrjö Kohonen ja kanttorina Eemil Hänninen. (Kirjasta "Vaienneet temppelit"). 1941 kirkkoa oli tuhottu. Seiniä ja kattoa oli revitty.
Saarnatuoli, alttari ja sen yläpuolella ollut krusifiksi olivat kadonneet. Kirkonkelloja oli kaksi. Talvisodan jälkeen ne vietiin Lahteen, ja nykyään ne ovat Laikon rukoushuoneen kellotornissa. Aarre Häyhä kertoo kirjassa "Rautjärveläinen perinne kotikylässäni": Ilmeeläiset käyttivät kirkkoansa säännöllisesti. He maksoivat papinmaksunsa Hiitolan papistolle ja vuodesta 1900 lähtien Rautjärven papistolle.
Juho Pajari (Perniöstä) kertoo: Kirkkoa korjatessa (1910) tehtiin ylös pieni parveke. Urkuja ei ollut. Niemen Jussi kävi laulamassa. Juho Pajarin kertoman mukaan Ilmeen kirkossa oli heikot kellot. Koulupoikien mielestä kellot lampsahti. Se tarkoittaa :
1) Onks Änkiläst, onks Änkiläst? (Harvakseen)
2) Sitten tuli vähän taajempi tahti ja kellot sanoivat: Jos Kirvust kerkesiit, jos Kirvust kerkesiit.
3) Sitten tuli vielä taajempi soitto: Käykää kirkkoo, käykää kirkkoo. Mitä nyt sanonevat: Viekää Ilmeel, viekää Ilmeel.
17.12.1950 Laikon rukoushuoneen vihkiäisjuhlassa nämä kellot saivat uuden paikan, missä ne edelleen kutsuvat änkiläisiä, kirvulaisia, rautjärveläisiä ja muita.
"Isästä poikaan vaski vanha tää
soi sielunkellot rauhaan päässehille.
Sodan tai rauhan askar lepoon painoi pään
Sen lyönnit lohdun toivat sureville.
On niinkuin rakkaimmat ois olleet omaiset
Nuo kellot vanhat, kaiut tutut kellojen.
Niin siniset ei orvokit oo ennen,
Ei lemmenkukat loista milloinkaan niin kauniisti
Kuin pyhäaamuin silloin
Kun avojaloin alkumatkaan saat.
Juhlaisa rauha jouluaamun varhain
Ei häipyä voi myöskään muistoistas.
Kynttiläin loiste kirkon ikkunoista
Kun kutsuu kera kelloin kumeain.
On vanhat kellot henkiin herätetyt
Ne soivat uudessa nyt tornissaan.
Ja virtaa eelleen siunauksen vuo.
(Martti Kemppisen runosta 17.12.1950)
Monella teistä on muistissanne kuva tuosta vaatimattomasta Herran huoneesta. Joku muistaa vielä, kuinka papin saarna tuntui lapsesta pitkältä. Kotiin teki jo mieli. Torni tällaisena kuin se nyt on, muistuttaa siitä, että ihminen tarvitsee täällä ajassa paikan, jossa hän voi lähestyä Jumalaansa, puhua hänelle puutteensa, kiittää hyvistä päivistä.
Vanha Testamentti kertoo patriarkka Jaakobista: Matkallaan hän jäi auringon laskiessa yöksi erääseen paikkaan, otti siltä paikalta päänalusekseen kiven ja kävi makuulle. Yöllä Jaakob näki unessa portaat, jotka ulottuivat maasta taivaaseen, ja Jumalan enkelit kulkivat niitä ylös ja alas. Sitten hän näki, että Herra seisoi hänen vieressään ja sanoi: "Minä olen Herra, isäsi Abrahamin Jumala ja Iisakin Jumala. Tämän maan, jolla sinä makaat, minä annan sinulle ja sinun jälkeläisillesi. Sinun jälkeläisesi tulevat lukuisiksi kuin maan tomuhiukkaset, ja sinun sukusi levittäytyy länteen ja itään, pohjoiseen ja etelään. Sinun ja sinun jälkeläistesi saama siunaus tulee siunaukseksi kaikille maailman kansoille. Minä olen sinun kanssasi ja varjelen sinua, minne ikinä menetkin, ja tuon sinut takaisin tähän maahan. Minä en hylkää sinua, vaan täytän sen, minkä nyt olen sinulle luvannut." Jaakob heräsi unestaan ja sanoi: "Herra on totisesti tässä paikassa, enkä minä tiennyt sitä." Pelko valtasi hänet ja hän sanoi: "Kuinka pelottavan pyhä tämä paikka onkaan. Tämä on varmaan Jumalan asuinsija ja itse taivaan portti." (1 Moos. 28: 11 - 17)
Olkoon tämä kirkonmäki pyhä paikka, jossa muistelemme menneitä sukupolvia. Monet sukupolvet ovat täällä tunteneet Jumalan läheisyyttä ja Jeesuksen läsnäoloa hänen sanansa ja sakramenttien kautta.
Olkoon tämä paikka myös meille täällä käyville ja toivottavasti tuleville sukupolvillekin sellainen kohtaamispaikka, joka kertoo Jumalan uskollisuudesta ja rakkaudesta, hänen johdatuksestaan ja siunauksestaan. Jumalan lupaus: "Minä johdatan heitä, kun he kulkevat rukoillen." on totta tänäkin päivänä.
Lähteet: - Iivar Kemppinen: Hiitolan kylähistoria
- Rautjärveläinen perinne kotikylässäni, Juvan kansalaisopiston kurssin ryhmätyö v. 1984
- Martti Kemppinen: Vanhat kellot, runo 17.12.1950 Laikon rukoushuoneen vihkiäisjuhlaan.
- Kurkijoen kihlakunnan historia, 1958
- Suomen kirkot, 1934