Ilmeen kappeliseurakunta, jossa olen syntynyt, sijaitsi lähellä nykyistä Suomen rajaa. Niinpä ilmeeläiset olivat nähneet sotaa pakenevien karjalaisten vaellusta länteen jo kesän ajan. Raskaiden rauhanehtojen tultua julki jännitettiin sitten rajan tarkkaa sijaintia – kummalle puolen koti oli jäämässä. Meidän tapauksessamme koti jäi noin puolentoista kilometrin verran luovutettavalle puolelle.
Niinpä sitten syyskuun loppupuolella meidänkin lähtövuoromme tuli. Olin tuolloin alle vuoden ikäinen, joten varsinkin alkuosaltaan tarinani perustuu vanhempieni ja tätini kertomuksiin.
Koska kotimme oli sijainnut rajan läheisyydessä, lienemme olleet viimeisiä valojen sammuttelijoita rajan taakse jääneellä alueella. Perheemme muutto tapahtui naisporukalla, koska isäni oli tuolloin vielä Lapin sodassa ja pääsi siviiliin vasta marraskuun loppupuolella. Ensimmäinen evakkoetappimme oli setämme kahden hengen perheelleen Änkilään rakentama mökki, jonne lisäksemme majoittui setämme perhe, tätimme sekä ukki ja mummo. Yhtäkkiä mökin asukasmäärä kasvoi kolmeksitoista asukkaaksi. Mukanamme tuotu karja, lehmät ja hevoset hoidettiin niitä varten talveksi tehdyssä korsussa. Sopu antoi sijaa ja yli talven, vaikka asuminen olikin hankalaa. Toukokuun alkuun saakka siellä joukolla asustelimme. Omat muistoni Änkilässä olosta rajoittuvat koppani reunan yli vähän väliä kurkisteleviin moniin eri kasvoihin.
Toukokuun alussa perheemme, tätimme sekä ukki ja mummo sijoitettiin Savitaipaleen kunnantilan kausityöntekijöiden majoitustiloihin. Karja sai tilaa kunnantilan navetasta. Setäni perhe muutti tuolloin Joroisiin.
En muista kuulleeni, miten karja saatiin siirretyksi Änkilästä, mahdollisesti osa matkasta junakyydillä ja osa kävelyttäen. Kunnalta sai vuokrata maata viljelyä varten. Täältä muistan, kun olin isäni mukana hänen noutaessaan heinäkuormia kauempana olleesta heinäladosta ja isäni hyräili Sillanpään marssilaulua ”Kotikontujen tienoita tervehtien…” Sota-aika ja sen muistot olivat vielä varsin lähellä.
Kunnan kausityöntekijöiden palattua töihinsä meidän piti väistyä toiseen pienempään asuntoon kunnantilalla. Mummoni kuoli siellä asuessamme ja ukkimme halvaantui. Kunta tarvitsi myöhemmin käyttöönsä toisenkin asuinpaikkamme.
Syys-lokakuun vaihteessa pääsimme muuttamaan läheisessä Kaskein kylässä sijaitsevan asuintalon kahteen yläkerran kamariin. Toisessa kamarissa asui perheemme, ja siellä ollessamme syntyi nuorempi veljeni. Toisessa asui tätini halvaantuneen ukkini ja talon vanhan emännän kanssa. Sieltä minulla on muistikuva mukavasta, leppoisasta isäntäväestä. Isäntä ajoi taksia ja tilalla oli myös pienimuotoista maanviljelystä ja karjanhoitoa. Talossa oli ikäisiäni lapsia, joten leikkikavereita löytyi. Vanhempani kävivät peltotöissä, niinpä minun touhujani seuraamaan oli hankittu lapsenlikka, Taimi nimeltään. Vieläkin muistan herttaisen Taimin. Talo sijaitsi korkealla ylängöllä, ja sinne näkyivät iltaisin kauempana sijaitsevan Hörkkölän kylän taloryhmien valot. Niitä iltaisin katsellessani ihmettelin kaukana olevaa ”suurta maailmaa” ja mietin, mitä elämältä mahtaisi olla odotettavissa.
Seuraavaa sijoituspaikkaa, omaan hallintaan tulevaa tilaa piti odottaa melko kauan siksi, että yli neljäsataa tuhatta evakkoa, kymmenesosa kansasta, piti uudelleen asuttaa. Tehtävä oli haasteellinen ja aikaakin vaativa.
Itsekin kotinsa menettänyt Johannes Virolainen johti tuolloin sisäasiainministeriön siirtoväenasianosastoa, tehtävänään Karjalan evakoiden asuttaminen. Luovutetulta alueelta myöskin kotoisin oleva Veikko Vennamo johti Maa- ja metsätalousministeriön asutusasiainosastoa tehtävänään maan hankinta ja sen rahoittaminen. Näitten organisaatioiden toimesta sitten muodostuivat suunnitelmat ja perusteet siirtoväen asuttamiselle. Maanlunastuslautakunnat hankkivat maata ja laativat asutussuunnitelman tarkoitukseen luovutetuille alueille ja asukkaaksiottolautakunnat määräsivät, kenen hallintaan luovutettavat tilat luovutettiin.
Kevättalvella 1947 meille tarjottiin ns. ”kylmää tilaa” Sulkavan kirkonkylän lähettyviltä. Tilalla ei ollut rakennuksia eikä peltoa kolmen kilometrin päässä sijainnutta erillistä suopalstaa lukuun ottamatta, jossa oli pari hehtaaria peltoa ja pieni lato. Vanhempani päättivät ottaa tarjouksen vastaan ja allekirjoittivat tilan hallintasopimuksen voidakseen sitten lunastaa tilan hallintasopimuksen ehtojen mukaisesti myöhemmin itselleen.
Isäni kävi alkutalvella v. 1947 Sulkavalla kaatamassa rakennuspuut taloamme varten. Samana keväänä muutimme Sulkavalle ja pääsimme kesäksi asumaan setämme taloon, joka sijaitsi lähellä tulevaa tilaamme. Talo oli mitoitettu vain setämme perheen tarpeita varten, mutta sopu antoi jälleen sijaa ylimääräisille asukkaille. Ukkimme pääsi ensimmäiseen evakkopaikkaamme Änkilään odottamaan talomme valmistumista.
Kesän aikana rakennettiin talo ja sauna. Karjaa varten rakennettiin väliaikainen karjasuoja. Sodan jälkeinen pula-aika toi rakentamiseen omat haasteensa tarvikkeiden saatavuuden ja vaihtelevan laadun muodossa. Myös rakennusmiehistä oli pulaa. Seurasin pikkupojan kyltymättömällä uteliaisuudella rakennusmiesten puuhia. Muistan heidän päivitelleen, että naulatkin olivat niin ”nöyriä”, että piti varoa, ettei yrittänyt lyödä niitä lähellekään oksan kohtaa. Mieleeni jäi tuolloin muuan tapahtuma. Olin seuraamassa keltamaalin keittämistä. Olin kuullut keittohommissa olevan rakennusmiehen kertovan isälleni olleensa mukana neljä vuotta aikaisemmin käydyissä Äyräpään kovissa torjuntataisteluissa. Maalinkeiton aikana alkoi kuulua lentokoneiden ääntä kun kaksi ilmeisesti siirtolennolla ollutta armeijan lensivät ylitsemme. Tällöin maalinkeittäjä vilkaisi taivaalle ja tokaisi ”omia olivat”.
Ennen talven tuloa pääsimme muuttamaan omaan taloomme. Kolmen vuoden evakkomatka oli päättynyt. Kylläpä tuntui mukavalta ja turvalliselta päästä omaan kotiin, josta ei enää tarvitse muuttaa muualle. Ukki noudettiin meille Änkilästä, mutta pitkän evakkomatkan vaiheista rasittuneena hän kuoli vielä saman vuoden puolella.
Peltojen raivaaminen aloitettiin. Karja oli vielä seuraavan talven tilapäisessä karjasuojassa. Vuoden kuluttua rakennettiin navetta sekä aitta. Pellon raivaaminen ja tilan kehittäminen jatkui. Muistan isä-Väinön usein hyräilleen laulua ”Penkoilin peltoa aamusta asti, taivas se kylvöni satehella kasti…” Syksyllä tuli halla, joka verotti uudispeltojen satoa.
Uuden vuosikymmen alkaessa olot alkoivat vakiintua ja viimeisetkin sodanjälkeisen ajan säännöstelykortit jäivät vähitellen pois käytöstä. Perheeseen syntyi joulukuussa kaksi poikalasta, joista toinen sairasteli syntymänsä jälkeen ja kuoli parin viikon kuluttua.
Elämä kuitenkin muun perheen osalta jatkui ja elämisen olosuhteita saatiin koko ajan kehitetyksi parempaan suuntaan. Työtä riitti aamusta iltaan, mutta ajanmittaan työ palkitsi tekijäänsä ja elämisen ehdot paranivat vähitellen. Tulevaisuus alkoi näyttää pitkästä aikaa vakaalta ja turvalliselta.